Luin pienen jutun, jossa pohdittiin koirien älykkyyttä verrattuna ihmislapseen.
Koirien henkisiä kykyjä tutkinut professori
Stanley Coren arvioi, että koira ymmärtää suunnilleen yhtä paljon sanoja kuin 2½-vuotias lapsi.Professori
Alexandra Horowitz huomauttaa, että ihmisen ja koiran kykyjen vertaaminen on kuitenkin vaikeaa, koska esimerkiksi tietoisuutta mittaavan peilitestin läpäisee ihminen noin 18kk iässä, koira ei koskaan. Ja toisaalta, joissain asioissa koirat ovat ihmistä etevämpiä.
Laumaeläiminä koirat lukevat tarkasti ihmisten ja toisten koirien ruumiinkieltä.
Tämä viimeinen lause oli minusta tärkeä. Sen asian täysin sivuuttava suomalainen koirakulttuuri nimittäin on jurppinut minua massiivisesti koko sen ajan, minkä olen asunut Silkyn kanssa täällä.
Kun Silky oli pentu ja asuimme maaseudulla Etelä-Espanjassa, Silky kulki vapaana kuten muutkin sikäläiset koirat. Koirilla oli omat reviirinsä kylässä, joillain myös oma laumansa, Silkylläkin. Vaikka emme asuneet lauman kanssa, kävimme viikoittain tervehtimässä Silkyn sukulaisia. Silky oli veljensä kanssa laumansa nuorin ja koko lauman pienin, ja se tiesi paikkansa. Koiralauman leikit näyttivät ja kuulostivat välillä hurjiltakin, mutta pian koko lauma taas käpertyi isoksi 10 koiran kasaksi nukkumaan siestaa - jatkaakseen riehakasta ja riemukasta eloaan taas päivän viilettyä.
Kotikylän koirat tapasivat toisiaan kaduilla ilman hihnaa, tai jos eivät halunneet tavata, ilmaisivat sen ja vastaantuleva koira sai etsiä toisen reitin jota kulkea. Koskaan en nähnyt koirien tappelevan. Kaukaa toimitettu murahdus tai hampaiden väläytys piti ei-toivotut koirat loitolla ja pianhan koirat myös oppivat, millä kadulla kukin asui ja mistä saattoi kulkea, mistä ei. Toisaalta koirat myös ystävystyivät vapaasti ja saattoivat lähteä ystävyksinä tutkimaan paikkoja tai nauttimaan vuoristotuulesta kuononpäässä ilman että kukaan ihminen saneli, minne sai mennä ja milloin leikit oli leikitty. Romanttisia kuutamouinteja ja riemukkaita kiipeilyretkiä sai tehdä rauhassa kaksin, jos sopiva kaveri löytyi. Välillä tietysti syntyi myös koirajengejä, jotka kävivät porukalla tappamassa kanoja tai kaatamassa roskiksia. Mainittakoon vielä, että oli myös reviiritietoisia kissoja, joiden rajoja koirat kunnioittivat siinä missä toisten koirienkin.
No Suomessa koirat tulee lain mukaan pitää hihnassa taajama-alueella. Se on vapaudessa kasvaneen koiran näkökulmasta tietysti aika kahlitsevaa. Ei voi juosta niin kovaa kuin haluaisi eikä haistella kaikkea mikä kiinnostaisi. Puhumattakaan syvän yhteyden luomisesta toisiin koiriin.
Ikävintä hihnapakossa onkin juuri muiden koirien kohtaamiseen liittyvä sählinki. Mikäli toisen koiran narun päässä oleva ihminen suo, toista koiraa voi yrittää lähestyä halutessaan. Jos lisäksi toinen koira haluaa tavata, tapaaminen rajoittuu hihnan etäisyyden piiriin ja ihmiset pyörivät siinä tiellä ja vatkaavat solmiutuvia piuhoja edestakaisin levottomasti. Juuri kun alkaa olla hauskaa, narusta kiskotaan ja uusi kaveri on jätettävä hyvästejä heittämättä.
Useimmiten käy kuitenkin näin; koiran omistaja näkee kadulla toisen koiran. Ennen kuin hänen koiransa ehtii huomata vastaantulijoita, koiraihminen tekee jotain seuraavista;
1) sujauttaa kätensä taskuun, jossa koirankarkkia. Ojentaa koiralle namia, jottei huomio kiinnittyisi potentiaaliseen kaveriin ja ohitus sujuisi kuten koirakoulussa jostain älyttömästä syystä täällä opetetaan.
2) vaihtaa äkisti kadun puolta kohtaamisen välttämiseksi ja kiskoo hihnasta, jottei koira katsoisi toisen perään, koska - miksi?
3) jännittyy silminnähden, etenkin jos oma koira on pienehkö ja vastaantuleva yhtään isompi. Kiskoo posket punehtuneina koiransa itseensä kiinni, mahdollisesti nostaa sen syliinsä ja puristaa rintaansa vasten. Ohittaessa jupisee; "Pidä se koiras kauempana, meidän koira pelkää muita koiria". Kukahan siinä oikeasti pelkäsi muita koiria?
Näin suomalaiset koirat oppivat koiranomistajien ruumiinkielestä, että toiset koirat ovat jotain kiellettyä ja jännää, ehkä vaarallista. Ainoa keino kommunikoida toisille on haukkua tai vinkua olan takaa, kun ruumiinkieli kahlitaan hihnan kiristyksellä ja lähestyminen kielletään. Haukkuva koira tulkitaan sitten aggressiiviseksi eikä varsinkaan päästetä sitä muihin tutustumaan.
Mietipä jos nyt ihmislasta kohdeltaisi samoin. Jos koira vastaa joidenkin tutkijoiden mukaan 2½-vuotiasta lasta, millainen aikuinen kasvaisi taaperosta, jota ei juuri päästettäisi muiden lasten lähelle vaan nostettaisi kauhistuen syliin tai harhautettaisi karkeilla aina toisen lähestyessä?
Onhan olemassa myös oikeasti aggressiivisia koiria, niinkuin on ihmisiäkin, mutta valtaosa koirista on varmasti myös Suomessa kilttejä ja sosiaalisuutta kaipaavia olentoja siinä missä ihmisetkin - tai espanjalaiset koirat. Toivon sydämestäni, että jokin muuttaisi tämän kamalan hihnakulttuurin koirien onneksi.
Ja vielä; meillähän on täällä koirapuistoja, mikä on erilaista koirakulttuuria Espanjaan nähden. Silky ainakaan ei kuitenkaan viihdy puistossa. Luuhaa häntä koipien välissä portilla tai jaloissani. Liekö siellä liikaa koirien hajuja tai liekö suljettu aitaus siitä turvaton; pakoon ei pääse, jos toinen koira pelottaa. Monille koirille puisto on kuitenkin se vapauden paikka. Hyvä niinkin.
